Muutoksia lastensuojelussa vuonna 2012

Mennyt talvi ja alkanut kevät on ollut aikamoista myllerrystä omassa työpaikassani, joka on suurten muutosten keskellä. Viime syksynä laitoksessamme oli 10 osastoa, tällä hetkellä 8 ja tulevana syksynä todennäköisesti 6. Muutos ei ole koskaan helppo, vaikka se onkin myös tarpeellinen. Epätietoisuus tulevasta lisää huomattavasti työn kuormitusta ja herättää voimakkaita tunteita. Tapahtuneet ja tapahtumassa olevat muutokset ovat myös saaneet ainakin minut miettimään sitä kuinka työmme teemme? Mikä on perustehtävämme ja mitä resursseja tarvitsemme suoriutuaksemme tehtävästä. Arvioituamme avoimesti omaa työtapaamme voimme tuoda esille palveluverkoston yhteistyöhaasteita ja resurssien tarvetta.

Tammikuun lainmuutoksen jälkeen, kaikkien huostaan otettujen lasten ja nuorten sijoituspaikka tulisi olla ensisijaisesti perhehoito. Tämä tarkoittaa laitosmaailman näkökulmasta, että tulevaisuuden asiakaskunta on entistä haastavampaa. Talven aikana on tullut mietittyä kuinka tämä on huomioitu laitosten resursseissa. Lastensuojelussa menossa oleva organisaatiomuutos tuo myös osaltaan paljon muutoksia. Toisinaan tuntuu hurjalta kuullessaan suunnitelmia siitä, kuinka lastensuojelua ollaan organisoimassa. Perusteena on tarkoituksenmukainen palvelu jokaiselle asiakkaalle. Toivon, etteivät nuoret joudu tilanteeseen, jossa hoitotaho vaihtuu sijoituksen aikana useamman kerran ns. tarkoituksenmukaisimman palvelun nimissä? Väistämättä tulee miettineeksi mikä merkitys traumatisoituneen lapsen ja nuoren hoidossa on yhteisöillä, jonka muodostaa osaston lapset ja aikuiset. Täytyy toivoa, että muutoksia valmistelevien ja meidän hoitajien tavoite on sama: lapsen etu.

Näihin muutoksen tuuliin, kun lisätään vielä se suurin muutos eli SOTE-viraston perustaminen niin alkaa jo hengästyttämään. SOTEn osalta vaikutukset alkavat näkyä ensi vuoden alussa, kun uusi virasto aloittaa toimintansa. Tällä hetkellä kuitenkin jo määritellään palvelukokonaisuuksia ja on tärketä, että päätöksiä tekevillä on mahdollisimman hyvä kuva siitä, minkälainen verkosto toimii huostaan otetun lapsen ja nuoren sekä tämän perheen ympärillä.

Toisinaan tekisi mieli vain sulkea oman osaston ulkopuoliset asiat pois mielestä ja keskittyä perustyöhön. En kuitenkaan koe voivani niin tehdä, koska päätökset joita tehdään virastotasolla vaikuttavat suoraan myös siihen kuinka me voimme tehdä omaa työtämme. Tuntuu, että me lastensuojelussa työskentelevät emme uskalla tarpeeksi rohkeasti nostaa esille niitä haastekohtia, joita kohtaamme. Yksi suurimmista tabuista vaikuttaa olevan sosiaalityö. Oman kokemukseni mukaan sosiaalityö ei lyhyesti sanottuna toimi, ei lasten eikö heidän vanhempiensa osalta. Kuinka moni meistä on kuitenkaan vienyt eteenpäin viestiä, ettei lastensuojelun sosiaalityö tällä hetkellä täytä tehtäväänsä? Sosiaalityö on se taho, joka tekee päätökset lasten sijoituksesta ja kartoittaa myös vanhempien avun tarpeen. Osaston tulisi olla nimenomaan lasta hoitava taho. Sijoitus on aina vaikea asia vanhemmille ja sen vuoksi olisi tärkeätä, etteivät osaston työntekijät saati lapsen omahoitaja, joudu ottamaan vastuuta päätöksistä, jotka ovat vanhemman toiveen vastaisia. Lasta ei voida hoitaa, ellei vanhemmat hyväksy lapsen sijoitusta

Lastensuojelun lain määräämä tavoite on aina lapsen etu ja pyrkimyksenä kotiuttaminen. Tämä tarkoittaa sitä, että sekä lapsen että perheen on saatava heidän tarvitsema apu ja hoito. Tällä hetkellä lapsen tullessa sijaishuollon asiakkaaksi jäävät vanhemmat liian usein vaille tukea, apua ja hoitoa. Lapsen kotiuttaminen kuitenkin edellyttää, että perheen kotitilanne muuttuu, jotta lapsi voi kotiin palata. Tämän vuoksi tulisi huomioida, ettei lastensuojelu ole vain lapsille ja nuorille suunnattu palvelu, vaan koskettaa perheitä (huostaan otettu lapsi, vanhemmat, sisarukset). Kokonaisvaltainen ja tavoitteellinen lastensuojelu tarvitsee toimiakseen saumattomat palvelut mm. Mielenterveys- ja päihdepalveluiden osalta niin nuorille kuin vanhemmille.

Haasteena sijoitettujen lasten ja nuorten osalta ovat mielenterveys- ja päihdepalveluiden saatavuus.
Nuori, joka todella apua tarvitsee, ei itse useinkaan tunnista olevansa avun tarpeessa. Voidaksemme auttaa näitä nuoria tarvitsemme joustavan kentälle jalkautuvan työryhmän, jonka piiriin nuori pääsee kohtuullisessa ajassa. Nuoren tilanteen ollessa erityisen haasteellinen tarvitsevat heidän kanssaan työskentelevät työryhmät myös säännöllistä konsultaatioapua. Osastoilla työskentelevät eivät ole terveydenhuollon ammattilaisia, vaan kasvatuksen ja hoidon ammattilaisia. Lasten psykiatrisen ja nuorten psykiatrisen hoidon välillä on todella suuri kuilu.

Nuoren tilanteen kriisiytyessä tulisi siihen pystyä puuttumaan mahdollisimman nopeasti. Näissä tilanteissa tarvitaan riittävästi henkilökuntaa, jotta aikuisilla on mahdollisuus tukea ja rajoittaa tarvittaessa. Tällä hetkellä meillä on laitoksissa mahdollisuus saada johtajan luvalla kolmeen työvuoroon ylimääräinen resurssi. Muutamassa päivässä ei kuitenkaan voida tilannetta todellisuudessa selvittää, vaan silloin kyse on lähinnä hetkellisestä osaston turvallisuuden turvaamisesta. Lastenkoti on lasten koti. Sairauspoissaoloja ja lomia on kuitenkin vakituisella henkilökunnalla väistämättä. Lapset ovat aina paikalla. Tutut sijaiset tuovat turvallisuutta lapsille ja nuorille. Traumatisoituneille lapsille turvallisuus ja rutiinit ovat tärkeitä ja mahdollistavat eheytymisen. Vaihtuvat sijaiset eivät kuitenkaan voi tuntea lasten yksilöllisiä tarpeita. Ns. “varahenkilöstö” mahdollistaisi sen, että kriisitilanteessa tai vajaamiehityksellä toimiva osasto saisi avun mahdollisimman nopeasti. Tämä ehkäisisi mielestäni myös henkilöstön uupumista.

Aiemman linjauksen mukaisesti kaikki alle 13vuotiaat tulee sijoittaa ensisijaisesti perhehoitoon. Tammikuun lainmuutoksen jälkeen kaikkien huostaan otettujen lasten ensisijainen sijoituspaikka tulisi olla perhe. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että laitoksiin tulevat nuoret ovat vanhempia ja haasteellisempia. Kuinka tämä on huomioitu resurssoinnissa? Miten varmistetaan, että laitoksesta itsenäistyvä nuori pääsee tukiasumisen piiriin silloin, kun hän on siihen kykenevä. Nuorten kohdalta ei voida katsoa vain ikää. Mihin menevät ne nuoret, jotka eivät kykene täysi-ikäisinä asumaan itse (esim. psyykkisten ongelmien, koulupudokkuuden tai vaikkapa yleistyvältä vaikuttavan vakavan peliriippuvuuden vuoksi), mutta jotka eivät ole vammaisdiagnoosin piirissä?

Laitosapulaiset ovat oleellinen osa osaston arkea. Laitosapulainen on usein lapselle ja nuorelle se
henkilö, jonka kanssa voi jutella siten, ettei nuoren tarvitse miettiä kuinka hän asioita “raportoi tai
analysoi”. Laitosapulainen opettaa nuorille oman työnsä kautta kodista huolehtimista, arjen askareita. On tärkeätä, että laitosapulaisena on sama tuttu ihminen. Osaston turvallisuuden vuoksi on myös tärkeätä, että laitosapulainen tuntee nuoret ja heidän tilanteensa pääpiirteisesti, jotta hän osaa ennakoida tilanteita. Toimistopalvelut lähellä yksikköä ovat elinehto. Heiltä mm. haemme viikkorahat ja tilaamme ostolaput kaikkeen toimintaan. Valitettavan harva vanhempi kykenee ennakoimaan omaa elämäänsä muutamaa päivää pidemmälle ja lapsen toteutuva kotiloma saattaa ikävimmissä tilanteissa olla kiinni siitä, että me voimme lyhyessä ajassa saada elintarvikkeille ostolapun lapsen vanhemmille.

Tanja Pelttari

Kevät 2012