MUISTIO keskustelusta sote-lautakunnan jäsenten kanssa 5.2.2019

JHL 023 keskustelutilaisuus

5.2.2019, Ravintola Nyyrikki

Keskustelussa oli mukana sote-lautakunnan jäsenistä: Sanna Vesikansa (vihr.) Mari Rantanen(ps.), Cecilia Ehrnrooth (rkp.), Hannu Tuominen (vihr.) sekä Katju Aron puolesta poliittinen sihteeri Milja Koskela (fem.) ja 11 Helsingin lastensuojelussa työskentelevää ammattilaista

Paperilla Helsingin lastensuojelun tilanne näyttää hyvältä. Ett-painotus, miten näkyy kentällä? Entä kaupungin kasvu? Riittävätkö resurssit (M.R.)

Lastensuojelusta on puhuttu viime vuonna paljon. Ett-asiakkuudet ovat oikea liike, suunnan pitää olla varhaisempaan vaiheeseen. Päättäjiltä puuttuu tuntuma siitä, mikä estää tuen saamista. Miksi tarve on lähtenyt uudestaan kasvuun? Yhteistyö psykiatrian kanssa – ei voi olla niin, että lasu kantaa viimekädessä kuorman lapsen oireilusta. Kilpailutus sijaishuollon osalta puhuttanut. Pk-seudun yhteishankinnalla yritetty saada lisää parempia paikkoja – ei onnistuttu. Pitäisi kehittää enemmän omia paikkoja. Noin puolet (sijaishuollon?) paikoista on tällä hetkellä omia. Lapsimäärä per sosiaalityöntekijä yritetty pitää kohtuullisena, tähän on varattu myös taloudellista resurssia. Miten työolot saadaan sellaisiksi, että työssä viihdytään ja pysytään? Palvelu ei pyöri sellaisena, millaiseksi se on suunniteltu, jos jatkuvasti vakansseja paljon tyhjinä. (S.V.)

Neuvolan ja koulun kanssa tehtävä yhteistyö on tärkeää. Mistä resurssit ennalta ehkäisevään työhön? Mikä painopiste? Jälkihuolto. (C.E.)

Kohtaamiset ovat tärkeitä, koska päättäjiltä puuttuu ymmärrys kentän työstä ja kentällä taas puuttuu mahdollisuus päättää, mihin ja miten rahoja käytetään. Yhteistyö koulun ja lastensuojelun välillä, salassapito. Onko tässä edelleen haasteita? Onnistuuko työskentely oppilashuollon kanssa? (H.T.)

Lasten ja nuorten psykiatristen palvelujen tarve

Toimivat hoitoketjut ovat monelle lastensuojelun työntekijälle palkkaakin tärkeämpi työtyytyväisyyteen vaikuttava tekijä. Tällä hetkellä lastensuojelussa kipuillaan erityisesti psykiatriapalvelujen riittämättömyyden kanssa. Varhaisen vaiheen psyykkinen apu lapsille ja nuorille puuttuu. Perheet eivät saa apua lapsen psyykkiseen oireiluun ennen kuin ongelmat ovat kehittyneet niin vaikeiksi, etteivät vanhemmat enää pärjää lapsen kanssa. Vastaanoton osastoilla hoidetaan kiireellisesti sijoitettuja lapsia ja nuoria, jotka ovat psyykkisesti hyvin huonossa kunnossa. Kokemus on, että vastaanoton ja lastenkotien osastoilla työ on usein jopa vaativampaa kuin psykiatrisella osastolla, missä henkilöstömitoitus on aivan toista luokkaa kuin lastensuojelulaitoksissa, ja saatavilla on moniammatillinen työryhmä psykiatrisine sairaanhoitajine ja lääkäreineen. Lastensuojelulaitosten osastoilla, erityisesti vastaanotossa, jossa lapsen tilannetta vasta pyritään arvioimaan eikä kenelläkään välttämättä ole vielä kovin kattavaa kuvaa lapsen tilanteesta ja tarpeista, on eri tavoin oireilevia lapsia ja nuoria, joista jokaisen turvallisuudesta henkilökunta pyrkii huolehtimaan olemassa olevilla resursseilla. Samalla osastolla voi olla huoneeseensa jumiutunut ahdistunut ja sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivä nuori, jota henkilökunta yrittää motivoida peseytymään ja syömään, kun toinen osaston nuori raivoaa vieroitusoireissaan, hajottaa seiniä, paiskoo esineitä ja pyrkii karkaamaan keinolla millä hyvänsä. On selvää, ettei osastolla työvuorossa olevan yhden tai kahden työntekijän huomiota riitä jokaiselle lapselle tai nuorelle, saati työskentelyyn sijoitetun lapsen vanhempien kanssa, minkä tulisi olla keskeinen osa lapsen sijoitusta. Osastolla olevien lasten ja omankin hengen turvaaminen on luonnollisesti keskeisin työtehtävä, kun osastolla riehuu aggressiivinen ja väkivaltainen lapsi tai nuori, joka on vaaraksi itselleen tai muille. Tällaiset tilanteet ovat lastensuojelulaitosten ja vastaanottojen osastoilla arkipäivää. Entistä haastavamman asiakaskunnan myötä vastaanoton ja lastenkotien osastoille tarvittaisiin enemmän psykiatrista asiantuntemusta ja nepsy-osaamista sekä yksinkertaisesti lisää käsiä. Kaupunki järjestää kyllä työntekijöille hyviä koulutuksia, mutta koulutuksiin osallistuminen on osastotyötä tekeville haastavaa, kun osastolla on aina oltava tietty määrä työntekijöitä, eikä sijaisia koulutusten vuoksi palkata.

Psykiatriseen hoitoon pääseminen on vaikeaa siinäkin vaiheessa, kun lapsi on jo moninaisten ongelmien vuoksi sijoitettu kodin ulkopuolelle. Kriisissä olevan, pahoinvoivan, kenties itsetuhoisen tai harhaisen nuoren kanssa jonotetaan päivystyksessä tai yritetään varatulla ajalla selittää ventovieraalle, kiireiselle terveyskeskuslääkärille nuoren mutkikasta elämäntilannetta ja vaikeaa problematiikkaa. Kiireettömät lähetteet palaavatkin nuorisopsykiatriasta usein takaisin, koska lääkäri ei ole osannut kuvata nuoren hoidon tarvetta riittävän hyvin. Jos nuori on joko päivystyksen tai kiireettömän lähetteen kautta päässyt nuorisopsykiatrian vastaanotolle, tyssää avun saaminen usein siihen, että nuori ei ole nuorisopsykiatrian mielestä riittävän motivoitunut hoitoon. Harva psyykkisesti pahoinvoiva nuori osaa oma-aloitteisesti itse pyytää hoitoon pääsyä tai vakuuttaa motivoituneisuuttaan, kun häneltä kysytään, tarvitseeko hän mielestään hoitoa. Nuoren psyykkinen oireilu on tässä vaiheessa usein jo niin vaikeaa, että sitoutuminen hoitoon on heikkoa, eikä nuoren vointi mahdollista esimerkiksi terapiatyöskentelyä. Lapsille ja nuorille tarvittaisiin terapiapalveluita ja psyykkistä tukea jo huomattavasti varhaisemmassa vaiheessa. Psykiatrian luovuttaminen HUS:lle on jättänyt aukon matalamman tason palveluihin. Lasten ja nuorten psykiatrian palveluita tulisi olla saatavilla muualtakin kuin erikoissairaanhoidon palveluista. Putoamista psykiatriapalveluista tapahtuu edelleen myös siirtymävaiheessa lastenpsykiatriasta nuorisopsykiatriaan. Toimintaperiaatteet eivät ole yhtenevät. Lape-hankkeen yksi tavoite oli, että ikärajaa alettaisiin noudattaa joustavammin. Tämä ei toistaiseksi ole toteutunut. Avunsaanti vaikuttaa olevan työryhmäkohtaista. Lape-yhteistyössä mukana olevien tiimien kanssa yhteistyö on sujunut hyvin, mutta työryhmän vaihtuessa tilanne voi olla täysin erilainen. Hannu Tuominen lupasi lähettää HUS:n valtuustolle pian kysymyksen, miten lasten ja nuorten psykiatriapalveluita aiotaan kehittää. HUS:ssa suunnitellaan psykiatrian jalkauttamista perusterveydenhuoltoon. Valtuutetut miettivät myös tarvetta kehittää psykiatriapalveluja kaupungin omana palveluna, jos erikoissairaanhoitoa ei saada muuttumaan. Omia toimintoja on vahvistettu lisäresurssilla. Perheneuvoloihin on saatu lisää 2 neuropsykologia + 2 psykologia , nuorisoasemalle 8 työntekijää, sekä 10 sosiaaliohjaajaa lapsiperheiden sosiaaliohjaukseen.

Lastensuojelussa elää edelleen toive saada oma konsultoiva lääkäri. Ennen sosiaalipediatrisen yksikön palvelut olivat lastensuojelun käytettävissä ja sos.ped. yksikön lääkäri tutki esimerkiksi laitoksiin sijoitetut lapset. Nykyään tällaista erityisjärjestelyä ei lastensuojelun asiakkaille ole, vaan heidän hoitoon hakeutumisensa tapahtuu samaa reittiä kuin kaikkien muidenkin, jolloin katoaa myös paljon erityistä osaamista ja asiantuntemusta.

Nepsy-erityistarpeet näyttäytyvät lastensuojelussa ja erityisen tuen sosiaalityössä jatkuvasti. Lapset ja nuoret, joilla on esim. autismin kirjon häiriöitä, kehitysviivettä tms. ovat usein väliinputoajia, joiden tuen tarve on suuri, mutta diagnoosit eivät oikeuta vammaispalvelujen asiakkuuteen. Nämä lapset ovat perinteisesti päätyneet lastensuojelun asiakkuuteen vain siksi, että heille ei mistään muualta järjesty heidän tarvitsemiaan palveluita. Viime aikoina tämä asiakasryhmä on alkanut näyttäytyä entistä enemmän perhesosiaalityössä, kun ”tarpeettomia” lastensuojelun asiakkuuksia on alettu muuttaa ett-asiakkuuksiksi.

Vastuusosiaalityön haasteet

Pula pätevistä vastuusosiaalityöntekijöistä vaivaa kaikkia lastensuojelun sosiaalityön yksiköitä. Kaupunki on panostanut rekrytointiin, ja palkkaa on korotettu hieman. Sosiaalityöntekijöiden palkkojen nousu nostamatta sosiaaliohjaajien palkkoja johtaa toisaalta palkkaerojen kasvuun, mikä ei sekään ole suotavaa. Koko alan palkkausta tulisi tarkastaa. Täyttämättömät vakanssit lisäävät sosiaalityöntekijöiden työtaakkaa ja aiheuttavat kiirettä. Jotta putoamisia ei pääsisi tapahtumaan, työntekijällä pitäisi olla aikaa tutustua lapseen.

Asiakkaalle lastensuojelun sosiaalityön näyttäytyy pirstaleisena. Sosiaalityöntekijät vaihtuvat asiakkuuden eri vaiheissa. Sinällään muuten hyvä sosiaalihuoltolain uudistus on tuonut asiakkuuteen vielä yhden mahdollisen siirtymän lisää, jos asiakkuus siirtyy lastensuojelusta erityisen tuen asiakkuuteen tai toisin päin. Käyttösuunnitelmassa selvitetään yhdennettyä lastensuojelun sosiaalityötä, eli paluu vanhaan saattaa vielä olla tältä osin edessä.

Palvelujärjestelmä on vaikeasti hahmotettava ja epäselvä sekä asiakkaille että työntekijöille. Aikoinaan sosiaalityöntekijät ovat saaneet luetteloita käytettävissä olevista palveluista. Nykyään päätöksenteko palveluista on siirtynyt kauemmas vastuusosiaalityöntekijältä itseltään, missä on omat hyvät ja huonot puolensa. Asiakasohjaus palveluihin koettiin kankeana ja sosiaalityöntekijöiden aikaa vievänä, mutta toisaalta myös tarpeellisena asiakkaiden yhdenvertaisen kohtelun ja palveluntuottajien valvonnan näkökulmasta.

Perhesijoituksille tukea

Sijoitukset perheisiin keskeytyvät huolestuttavan usein siksi, että sijaisperhe ei ole ajoissa saanut riittävää tukea. Kriisitilanteessa perhehoidossa voidaan ostaa lapselle intensiivisesti tuettua perhehoitoa tai sijoittaa lapsi laitokseen. Lapsen edun mukaista olisi kuitenkin useimmiten, että sijoitus perheessä voisi jatkua ja tilanteiden kärjistymistä ehkäistäisiin tarjoamalla tukea läpi sijoituksen erityisesti silloin, kun perheellä on haasteita arjessa. Sosiaalityöntekijän ja sosiaaliohjaajan vastuut on jaettu uudella tavalla perhehoidossa, minkä vuoksi sosiaaliohjaajien resurssi tukea sijaisperhettä kriiseissä on entistä pienempi. Lisää sosiaaliohjauksen resurssia perhehoitoon!

Lisäresurssia tarvittaisiin myös sijoitettujen lasten ja heidän biologisten vanhempiensa tapaamisten vuorovaikutukselliseen tukemiseen. Suhteen ylläpitäminen vanhempiin on lapsille tärkeää, mutta moni vanhempi tarvitsee tukea ja ohjausta tapaamisiin, osa myös valvontaa turvallisuussyistä.

Lasten ja nuorten pahoinvoinnin lisääntyminen

Syitä lasten pahoinvointiin voivat olla esimerkiksi kasvaneet työelämän paineet, yhteiskunnan polarisoituminen, lasten jääminen yksin, perheiden taloudelliset vaikeudet. Lasten ja nuorten tilanteet voivat olla hyvin komplisoituneita jo nuorella iällä. Lastensuojelun työntekijät peräänkuuluttavat entistä pienempiin lapsiin panostamista. Alakouluikäisten ongelmat alkavat jo olla samankaltaisia, joihin on aiemmin totuttu nuorisoikäisillä. Siksi tämä on ikäryhmä, johon olisi välttämätöntä panostaa voimakkaasti samoin kuin luonnollisesti ennalta ehkäisevään tukeen jo pikkulapsivaiheessa.

Pia Gripenberg tekee asiakaskartoitusta lastensuojelutarpeen lisääntymisen syistä. Mikä on mennyt pieleen? Miksi havahdutaan vasta teini-iässä?

Organisaatiouudistukset ja johtaminen

Lastensuojelussa on viime vuosina tehty muutoksia ja kokeiluja kokeilujen perään. Henkilöstö kokee, ettei heillä ole rauhaa tehdä perustyötä. Myös toimivia asioida myllätään. Organisaatio edellä luodaan malleja, joihin asiakkaiden pitää sopia. Monet lastensuojelun työntekijät kokevat ristiriitaa työn kuvassa – pitäisi voida tehdä muuta kuin mihin käytännössä on mahdollisuus. Monella työntekijällä onkin kokemus, että henkilöstöä on kyllä muutoksissa muodollisesti kuultu, muttei kuunneltu. Työntekijä sanoitti kokevansa, että johtaminen lastensuojelussa on valuttavaa ja ylhäältä päin annettua, eikä työryhmien ideoita viedä eteenpäin. Myös päälliköiden kuormituksesta ja sen vaikutuksesta johtamisen laatuun koettiin huolta. Päälliköiden vastuualueita tulisi tarkastella ja jakaa vastuita kohtuullisemmin.

Viimeaikaisia uudistuksia, joista henkilöstö olisi kaivannut enemmän vuoropuhelua ja oman näkemyksensä kriisityö lakkautettiin ja yhdistettiin alueen tehostettuun perhetyöhön. Jälkimmäinen on johtanut siihen, ettei intensiiviseen perhetyöhön useinkaan pystytä enää irrottamaan resurssia. Malmin vastaanoton alasajo taas on lisännyt kuormitusta entisestäänkin paineiseen työhön Oulunkylän vastaanotossa. Oulunkylän vastaanotto on jatkuvasti täpötäynnä, ja lapsia joudutaan ottamaan ylipaikoille. Työskentely varsinaisen kohderyhmän eli alakouluikäisten lasten ja heidän perheidensä kanssa kärsii, kun samanaikaisesti joudutaan hoitamaan alla kouluikäisiä lapsia.

Perheen kanssa työskentelyyn pitäisi voida panostaa, mutta osaston resurssi menee useimmiten kokonaan lasten vahtimiseen ja toisten lasten suojaamiseen esim. väkivaltatilanteissa. Aina tulee olemaan lapsia, joita ei voida sijoittaa perheisiin. Sijoitusten painopisteen siirryttyä entistä enemmän perheisiin, on laitoksiin tuleva asiakasaines entistä tarvitsevampaa. Laitosten tulisi olla erittäin vankasti resursoituja. Tätä ei uudistuksissa ole huomioitu. Laitoksissa hoidetaan entistä vaikeampihoitoisia lapsia, yhä useammin vieläpä ylipaikoilla, kuitenkin entisellä resurssimitoituksella.

Kunta 10 -kyselystä käy ilmi, että lastensuojelussa työskentelevät kokevat työmäärän lisääntyneen yli sietokyvyn. Työntekijät kokevat myös aiempaa enemmän väkivaltaa ja aseella uhkaamista. Työssä jaksaminen heikentynyt. Työturvallisuus on vakava huolenaihe, johon on välttämätöntä panostaa.

Päihdehoitoa tarvitsevat lapset ja nuoret

Päihdehoitoa tarvitseville nuorille ei ole riittävästi paikkoja. Tarve paikoille on suuri, mutta usein kaikki ostopaikatkin ovat täynnä. Tavallisella osastolla päihteillä oireileva tai vieroitusoireinen nuori aiheuttaa vaaratilanteita ja häiritsee toisten nuorten kanssa työskentelyä. Pahimmillaan nuori voi olla itsekin jopa hengen vaarassa. Hyvin nuorille, esim. 11 – 13-vuotiaille lapsille ei päihdehoitoa tarjoavia paikkoja ole saatavilla. Näin nuorta lasta ei ole tarkoituksenmukaista sijoittaa samalle osastolle lähes täysi-ikäisten päihdehäiriöisten nuorten kanssa, vaikka nuoren päihdehoidon tarve olisi suuri.

Työskentely aikuispalvelujen kanssa

Rajapintoja aikuisten kanssa työskentelyyn on vähän. Aikuispuolen palvelut tulevat omasta siilostaan, eivätkä useinkaan ole lastensuojelun tilattavissa, vaikka yhteistyötäkin tehdään. Resurssit vanhempien kanssa työskentelyyn lapsen sijoituksen aikana ovat riittämättömät. Miten osastolla järjestetään toisten lasten hoito sillä välin, kun työskennellään yhden perheen kanssa?

Muuta

Läheisneuvopidosta olisi eniten hyötyä perhekeskusten yhteydessä – palvelutarpeen arvioinnissa ja avohuollossa, mahdollisesti myös sijoituksen päättyessä, kun suunnitellaan lapsen kotiutusta.

Korvamerkittyä rahaa lastensuojeluun, jotta rahat myös päätyvät lastensuojeluun!

Profiloitu lastenkotitoiminta, palvelujen oma tuotanto, yhteistyö neuvolan ym. kanssa voisivat olla tulevaisuudessa kehitettäviä asioita.

Muistion kirjasi: Minna Selänniemi